Tove Jansson: Reilua peliä

Rent spel, 1990, 139 s.

Arki alkoi pitkän loman jälkeen paljon raskaampana, kuin osasin odottaakaan. Koulujuttuja olen hoidellut vasta pari päivää, mutta silti voimat ovat jo nyt niin lopussa, että ei ole oikein edes tehnyt mieli lukea. Kaiken lisäksi minulla on tällä hetkellä kesken ehkäpä maailman paksuin kirja (Joyce Carol Oatesin Blondi), joka on kylläkin hyvä, mutta tuntuu niin loppumattomalta, että lannistaa jo senkin takia vähäisiä lukuvoimiani (typerää ajatella näin, mutta minkäs sille voi). 

Kaipasin jotain piristystä, ja tällainen pieni Tove Janssonin kirja löytyi omasta hyllystä. En ollut lukenut Tove Janssonilta vielä ainuttakaan aikuisten kirjaa (tai ehkä yhden, joskus teini-ikäisenä?), vaikka Muumi-kirjat ovat lemppareitani lapsuudesta saakka, ja Muumipeikko-sarjakuvatkin tuttuja jo monen vuoden ajan. 

Reilua peliä kertoo kahdesta taiteilijasta, Marista ja Jonnasta, jotka asuvat saman kerrostalon eri rapuissa, heidän kotejaan erottaa vain ullakkokäytävä. Mari ja Jonna ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta kenties juuri siksi he sopivat niin hyvin yhteen ja täydentävät toinen toisiaan.

Reilua peliä oli mielestäni hyvä kirja. Lyhyt ja helposti lähestyttävä. Kirja koostuu luvuista, jotka ovat oikeastaan lyhyitä novelleja. Kirjassa matkustellaan, katsellaan elokuvia, kinastellaan, kohdataan myrsky ja ollaan hetkessä. Kirjan tapahtumat ja mietteet ovat varsin arkipäiväisiä, mutta ehkä juuri sen vuoksi jotenkin hyvin rauhoittavia.

Muumeja kohtaan tuntemani rakkauden tasolle tämä kirja ei yltänyt, mutta toisaalta eipä niitä oikein voikaan (eikä tarvitsekaan) verrata. Paljon samaa tyyliä niistä silti löytyi. Tätä lukiessa tuntui, että stressi helpotti hieman. Luvuissa, joissa oltiin veneellä tai saaressa, pystyin melkein kuvittelemaan, että olisi kesä. :)