perjantai 30. joulukuuta 2016

Vuosi kirjoina sekä ensi vuoden odotukset: parhaat luetut ja muita listauksia

Vuosi 2016 on ollut minulle kirjoina hyvä vuosi. Olen tehnyt henkilökohtaisen lukuennätykseni, nimittäin luin tänä vuonna 49 kirjaa. Vertailuksi esimerkiksi vuonna 2015 lukuni oli 15, sitä edellisenä vuonna 9, ja sitä edellisenä varmaankin 0... Voisi siis sanoa, että lukuharrastus on tosissaan lähtenyt käyntiin tänä vuonna. Varovaisena tavoitteenani tälle vuodelle oli 50 kirjaa, ja voihan olla, että se huomenna tulee vielä täyteen, mutta olen ihan tyytyväinen, vaikkei tulisikaan. Toisin sanoen olen tyytyväinen, ettei mennyt ihan suorittamiseksi tämä harrastus.


Lukemistani kirjoista....

44 oli ulkomaisia
5 oli kotimaisia (tässä kategoriassa haluaisin parantaa ensi vuonna)
24 oli naisten kirjoittamia
27 oli miesten kirjoittamia
34 oli omasta hyllystäni (tässähän olen ollut parempi, kuin luulinkaan!)
14 oli kirjastosta
7 oli uutuuskirjoja
13 oli yli 50-vuotta sitten kirjoitettuja

Sitten taas...

Ostin 33 kirjaa (Apua! Onko tämä paljon vai vähän?! Tuntuu itsestäni ihan hurjalta määrältä...)
Sain 13 kirjaa (Osa lahjoja, osa sukulaisten hylkäämiä)
Annoin pois 7 kirjaa


Sitten vuoden lempparit...

♥ Paras tänä vuonna lukemani kirja oli Pat Conroyn Vuorovetten prinssi

Muita lemppareiksi jääneitä olivat 
♥ Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani
♥ J.R.R. Tolkienin Hobitti ja Taru Sormusten Herrasta
♥ Kjell Westön Leijat Helsingin yllä
♥ Chigozie Obioman Kalamiehet sekä 
♥ Stephen Kingin novellikokoelma Yön äänet
Ja näistähän vain yksi (Kalamiehet) oli tänä vuonna Suomessa julkaistu, loput vanhempia.


Parhaimmat ostokseni olivat upea 1950-luvulta peräisin oleva vintage-kirja America's Wonderlands, runsaasti ihanin valokuvin kuvitettu opas Yhdysvaltojen luonnonpuistoihin, sekä J.R.R. Tolkienin kovakantinen Silmarillion kartan kanssa, sekin käytettynä ostettu.

Ilahduttavin yllätyslahja oli varmaankin mieheltäni saatu Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin, jota olin monta kertaa kaupassa katsellut, mutten itse raaskinut ostaa. :)


Sitten jos kurkataan ensi vuoden puolelle...

2017

♥En ole selaillut kirjakatalogeja, mutta muiden blogeista olen bongannut parit hyvät kirjat, ja laittanut jo varaukseen kirjastoon.
♥Ensivuonna haluan lukea Joyce Carol Oatesin Blondin (lainattu ja aloitettu on!), Mika Waltarin Sinuhen sekä jotain muutakin Pat Conroylta, kirjoittihan hän sentään minun tämän vuoden lempparini.
♥ Kuten tänäkin vuonna, haluan edelleen lukea myös erityisesti omaa hyllyäni tyhjäksi.


♥Omaksi haluaisin hankkia muutaman puuttuvan Muumi-kirjan, Anne Ricen Veren vangit sekä jonkin ihanan kirjanmerkin!


♥Yritän välttää asettamasta liikaa tavoitteita itselleni. Jonkinlainen luku nyt on pakko keksiä Goodreadsin reading challengea varten, mutta sitähän voi sitten hilata pikkuhiljaa ylöspäin... ;)
♥ Ensi vuosi tulee olemaan rankka, siihen tulee sisältymään pikkuhiljaa (toivottavasti) valmistuva opinnäytetyö, kaksi harjoittelua, oman alan töiden etsintää ja sitten viimein vuoden lopussa (toivottavasti) valmistuminen!
♥ Siitä syystä kirjoille tulee olemaan vähemmän aikaa, kuin tänä vuonna.



Kuvituksena vuoden varrella ottamiani kirjakuvia... Minkälainen oli/tulee olemaan sinun kirjavuotesi?  Löytyikö listaukseltani samoja teoksia? :)

torstai 29. joulukuuta 2016

Tim Walker: Lost in Suomi


Lost in Suomi on yhdysvaltalaisen Tim Walkerin kertomus siitä, kuinka hän tapasi suomalaisen vaimonsa, tutustui suomalaiseen kulttuuriin ja muutti lopulta itsekin Suomeen ja sopeutui täällä elämään. Teos sisältää hauskoja huomioita suomalaisista, kertomuksia alkaen ensimmäisistä Suomen matkoista aina suomalaisen tyttöystävän kanssa etäsuhteessa seurusteluun ja lopulta siihen, kuinka he asuivat perheenä ensin Yhdysvalloissa, sitten Helsingissä ja lopulta Kuopiossa. Walker on toiminut opettajana niin Yhdysvalloissa kuin Helsingissäkin, ja teos sisälsikin runsaasti kertomuksia myös sopeutumisesta suomalaiseen työyhteisöön koulumaailmassa. 

Lost in Finland. When I married into a Finnish Family and Other Stories. 2016, 207 s.
4h 12 min äänikirjana

Mielestäni Lost in Suomi oli todella hauska ja viihdyttävä kirja! Pidin siitä, että kirjailija ei vain tee toteamuksia siitä, millaisia suomalaiset ovat, vaan oikeastaan kaikki mitä hän sanoi, oli perusteltu omakohtaisilla havainnoilla ja kokemuksilla, jotka yleensä rajoittuivat hänen lähipiiriinsä, mutta jotka silti voin itsekin suomalaisena allekirjoittaa. Osa Walkerin esittämistä havainnoista on suomalaiselle lukijalle tietysti itsestäänselvyyksiä (esim. kesämökkikulttuuri ja jääkiekkohulluus), mutta osa sellaisia, joita en itse olisi ikinä osannut edes ajatella. Nauroin erityisesti kohdassa, jossa hän kertoo, miten suomalaiset usein puhuessaan (varsinkin kiukkuisena) pitävät erilaisia hmmph -ääniä, sillä tunnistin itseni siitä täysin. Myös suomalaisten kesäinen jäätelönsyöntihulluus oli hyvä esimerkki asiasta, jota en olisi itse osannut ajatella mitenkään erityisen suomalaisena.


Lost in Suomi alkoi kiinnostaa ennen joulua, kun luin siitä muista kirjablogeista. Edessä oli puuduttavan tylsät tunnit joulun jälkeisessä Onnibussissa Jyväskylästä Helsinkiin, ja huomasinkin ilokseni tämän löytyvän Book Beatin valikoimasta. Tablettia en omista ja älypuhelimen ruudulta en jaksa kauaa tihrustaa, ellei kyseessä ole oikein poikkeuksellisen kiinnostava kirja (kokeiltu on), mutta ajattelin, että tämän tyylinen lyhyt ja hauska kirja, jossa ei tarvitse juurikaan keskittyä juoneen, toimisi hyvin äänikirjana. Ja niin tästä tulikin sitten ensimmäinen aikuisiällä kokonaan kuuntelemani äänikirja! Matka sujui leppoisasti kuunnellessa, vaikka kuulokkeistakin toimi vain toinen korva. Hieman piti tosin nopeuttaa kertojan puhetta, olen itse tooodella hidas lukija, mutta näköjään muiden lukemista kuunnellessani helposti turhaudun siihen hitauteen.

♛♛♛

Mitä mieltä olitte kirjasta? Otan mielelläni vastaan myös muita äänikirja-suosituksia. :D


perjantai 23. joulukuuta 2016

Agatha Christie: Hiirenloukku (+ hyvän joulun toivotus!)

(Three Blind Mice and Other Stories, 1948, 224 s.)

Luettu 21.-22.12.2016

Olen ollut Christie-fani teini-ikäisestä asti. Kesäisin luin mökillä sukulaisten vanhoja puhkikuluneita pokkareita ja rakkauteni syttyi. Esimerkiksi Eikä yksikään pelastunut on vieläkin yksi lempidekkareistani. Minulla oli kuitenkin Agatha Christien kanssa tässä välissä useamman vuoden tauko. Viime kesänä sitten päätin palata Poirottien pariin, ja jopa vähän huolestuin, kun luin pari, enkä niistä niin paljoa pitänytkään. Oliko mahdollista, että olisin "kasvanut yli" Agatha Christien kirjoista? 

Suunnittelin jo hyvissä ajoin, että kokeilen vielä joulun aikaan, hieman talvisemmalla kirjalla palata Christien pariin. Hiirenloukku löytyikin omasta hyllystäni, ja oli odottanut luetuksi tulemista jo pitkään. Ja olen onnellinen, että päätin tarttua siihen, nimittäin rakkauteni syttyi uudestaan! Turhaan olin huolissani, ettenkö muka enää pitäisi Christien kirjoista. Ja onhan hän kirjoittanut niin monta kirjaa, ettei niistä kaikki voi varmastikaan olla kaikkien mielestä yhtä hyviä. 

Mutta Hiirenloukku oli siis ihana! Ja sopii erinomaisesti juuri talveen ja joulun aikaan. Kirja sisältää kahdeksan lyhyehköä novellia/rikoskertomusta. Kirjan päätarina, Kolme sokeaa hiirtä on tosin hieman pidempi kuin muut, noin 90 sivua. Ja se nousikin ehdottomaksi lempparikseni tästä kokoelmasta. Lyhyesti kerrottuna Kolme sokeaa hiirtä kertoo siitä, kun nuoripari Molly ja Giles Davis ovat perineet suuren kartanon, johon he päättävät avata täysihoitolan. Heillä ei ole aiempaa kokemusta vastaavanlaisen yrityksen pyörittämisestä, ja niinpä he suurella jännityksellä ottavat vastaan ensimmäiset vieraansa. Taloon asettuu neljä vierasta, ja alkuun kaikki menee hyvin. Ulkona kuitenkin myrskyää, ja lunta tupruttaa niin paljon, että pian syrjäinen täysihoitola on täysin eristyksissä, lumen saartamana. Tiet ovat tukossa, eikä puhelinkaan toimi. Ja koska kyseessä on Agatha Christien kirjoittama tarina, liittyy siihen tietenkin lopulta myös jotain jännittävää...

Kolmea sokeaa hiirtä oli ihanan romanttista lukea kynttilän valossa, siemaillen englantilaista teetä, kun ulkona oli jo pimeää, ja kuvittelin suljettujen verhojeni takaa olevani itsekin lumen saartamassa talossa (näyttää jäävän kaukaiseksi haaveeksi tällä hetkellä, ainakin Helsingissä...). Ja olivat kokoelman muutkin tarinat mainioita. Tarinoissa seikkailevat niin Hercule Poirot, Neiti Marple kuin myös Harley Quin, Kolme sokeaa hiirtä ei tosin "edusta" mitään näistä. Tarinat olivat hyvin nopealukuisia ja kepeitä, mutta silti jännittäviä, sekä sopivasti erilaisia keskenään, mutta muodostivat silti hyvän kokonaisuuden. En ole aikaisemmin muistaakseni juurikaan lukenut Christien lyhyempiä tarinoita, vaikka romaaneja olenkin useita. Niihin voisi tutustua enemmänkin. Tämä on mielestäni hyvä kokoelma aloittaa myös sellaiselle, joka ei ole ikinä lukenut mitään Christieltä! Sain myös mieheni, joka ei juurikaan lue kaunokirjallisuutta, innostumaan tämän lukemisesta. :D

♛♛♛♛

Löytyykö sieltä muita Hiirenloukun lukeneita? Minua kiinnostaa myös, mikä on kaikkien aikojen lempi-Christienne? :)


Toivotan tässä samalla oikein hyvää ja rauhallista joulua, ihania herkkuja ja hyviä joulun lukemisia kaikille, jotka tätä sattuvat lukemaan! :)
Täällä on jo kinkku paistettu ja kuusi koristeltu, tänään olisi vuorossa vielä perunalaatikon imellys, saa nähdä, miten siitä selviän ensimmäistä kertaa. 

tiistai 20. joulukuuta 2016

Caroline Eriksson: Kadonneet

Luettu 18.-19.12.2016

De försvunna, 2015, 235 s.
Kadonneet on kirja, jonka bongasin kesällä kirjakaupasta ja ajattelin, että se on juuri sen tyylinen trilleri, joista yleensä kiinnostun. En kuitenkaan tuntenut kirjailijan tyyliä, enkä uskaltanut sokkona ostaa omaksi, joten laitoin sen kirjastossa varaukseen, ja nyt viimein sain sen itselleni lainaan.

Tarina alkaa siitä, kun Greta, Alex ja Smilla-tyttö viettävät kesäpäivää mökillä ja lähtevät souturetkelle saareen. Päähenkilö Greta jää veneelle odottamaan, kun Alex ja Smilla lähtevät tutkimaan saarta. Aikaa kuluu, Greta huomaa nukahtaneensa, eikä Alexia ja Smillaa vieläkään näy. He ovat kadonneet. Alkaa tulla jo hämärä ja Gretan on pakko tehdä päätös siitä, lähteäkö pois saaresta vai jäädäkö odottamaan.

Kadonnutta on kuvailtu takakannessa psykologiseksi trilleriksi, jossa "kukaan ei valehtele, kukaan ei puhu totta", joten arvasinkin jo etukäteen, ettei tämä nyt ole mikään perinteinen poliisidekkari kadonneiden etsinnästä. Mutta silti pakko sanoa, ettei tämä kirja todellakaan ollut sitä, mitä odotin. Ensimmäiset luvut olivat lupaavia, mutta oikeastaan heti isän ja tyttären kadottua päähenkilö/kertoja Greta paljastuu täysin hysteeriksi ympäriinsä säntäilijäksi. Minulla oli suuria vaikeuksia samaistua millään lailla Gretan toimintaan ja ajatuksiin, ja se harhailu alkoi puuduttaa pian niin paljon, että mietin jo, että nytkö ihan oikeasti tämä kauan jonottamani kirja jää kesken, nyt kun olen juuri viime postauksessa kirjoittanut huonojen kirjojen lukemisesta. 

Koska kirja on niin lyhyt, päätin kuitenkin sinnitellä sen kanssa, ja pian tapahtuikin pari suurta paljastusta, jotka saivat minut kiinnostumaan tarinasta enemmän. Mitenkään erityisen hyväksi se ei kuitenkaan mielestäni muuttunut missään vaiheessa, mutta kyllä tämän nyt loppuun asti kuitenkin sitten luki. Olipahan ainakin muistutus minulle itselleni, että ei kannata pelkän takakannen perusteella asettaa itselleen suuria odotuksia, sillä silloin kirja ei luultavasti tule niitä täyttämään.

Oma arvosana: ♛ ♛½

lauantai 17. joulukuuta 2016

Ajatuksiani huonojen kirjojen lukemisesta sekä tänä vuonna kesken jääneitä

Olen yleensä hyvä jättämään mielestäni huonot kirjat kesken. Välillä tulee ihan luovuttaja-olo, kun luen goodreadsistä sekä muiden kirjablogeista arvioita huonoista kirjoista, jotka on silti urheasti saatu luettua loppuun asti, ja sen jälkeen vasta muodostettu se oma rehellinen, analyyttinen mielipide! 

Ja sitten esimerkiksi oma goodreads avg-ratings-numeroni huitelee siellä lähempänä neljää. :D Koska yksinkertaisesti en vain saa niitä huonoja kirjoja luettua loppuun asti, jotta voisin niille minkäänlaista arvosanaa antaa. 

Pohdin, kuinka voin julistaa kirjan huonoksi, jos en sitä ensin kokonaisuudessaan lue? Eikö ole epäreilua kirjaa ja sen kirjoittajaa kohtaan tuomita teos vain yhden osan (yleensä alun) perusteella? Ja kaikkihan me tiedämme, että alusta huono kirja voi muotoutua täydeksi lemppariksi, kunhan tarina pääsee kunnolla käyntiin, ja sama tietenkin toisinkin päin. Tai kirjan voi hyvä tai huono loppu muuttaa täysin, joko pilata tai pelastaa. Ja jos kokonaisuutta ei tunne kokonaan, ei voi myöskään täysin tuomita. 

Valitettavasti kuvan kahvijuoma oli suurempi nautinto, kuin tämä kirja. :(

No, sen vuoksi en niistä kesken jääneistä juuri kenellekään huutele, tai ainakin yritän muistaa aina mainita sen, että oma mielipiteeni perustuu vain kirjan alkuun tai puoliväliin asti. Ensimmäiset sata sivua tuntuu olevan monelle mittari siitä, onko kirja lopulta lukemisen arvoinen vai ei. Minäkin yleensä kituutan sinne noin 100-sivulle asti, ennen kuin annan itselleni luvan luovuttaa. Siihen, onko kirja hyvä vai huono, vaikuttaa niin moni muukin asia kuin juoni. Esimerkiksi kirjoitustyyli, kertoja, aikamuoto, henkilöhahmot, suomennos ja niin edelleen. Omien kokemusteni mukaan nämä seikat ovat tulleet yleensä aika tutuiksi jo sadan sivun aikana, ja jos ei silloin mikään houkuttele minua kirjan pariin, ei se siitä todennäköisesti enää tule juuri paranemaankaan.

Lukeminen on minulle harrastus, jonka haluan olevan mukavaa! Tässä elämässä on jo muutenkin niin paljon kurjia velvollisuuksia, töitä ynnä muuta, että haluan edes harrastuksen säilyvän minulle 100% mielekkäänä. Jos minulla on huono kirja kesken, en yksinkertaisesti vain saa sitä luettua ilman itseni pakottamista. Ja miksi, oi miksi itseä sitten pitää pakottaa..?!? En tiedä, mutta vaikka yleensä luovutan nopeasti, olen joskus niin hölmö, että silti pakotan. 

Omaksi ostamieni kirjojen kanssa olen itselleni paljon julmempi. Ikään kuin rangaistukseksi pakotan itseni saamaan loppuun kirjan, josta olen maksanut rahaa. Kuulostaako tutulta? Kirjaston kirjat jäävät paljon helpommin kesken, ne kun eivät jää omaan hyllyyn muistuttamaan, että tätäkään et saanut luettua. Myös englanninkieliset jäävät helposti kesken, on vaan jotenkin niin helppo perustella itselleen, että kielestä se vain johtui.

Kirjan huonokuntoisuus ja irtonaiset kannet söivät lukuintoa tämän kirjan kohdalla.

No, tässä nyt kuitenkin pientä listaa niistä kirjoista, jotka jäivät kesken tänä vuonna. On niitä varmasti enemmänkin kuin kolme, mutta nyt en enää edes muista, mitä ne olivat!

Kirjoja, jotka jäivät kesken vuonna 2016:

♥ Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides - Kauniina kuolleet
Tämä minulla jäi ihan juurikin kesken. Luin alle 300-sivuista kirjaa sivulle 112 asti, ja sitten tuumasin, että nyt riittää. En vain päässyt mukaan kirjan henkeen. Kirjan kerronta oli mielestäni sekavaa, en oikein tajunnut tarinaa tai sen pointtia, hahmot menivät sekaisin toistensa kanssa, ja ylipäätään koko kirja tuntui minusta niin yhdentekevältä, että olisin tosissani saanut pakottaa itseäni tämän kanssa.

♥ Pat Conroy: Aaltojen soitto
Luin kesällä Pat Conroyn Vuorovetten prinssin, ja se oli sellaista päätäpahkaista rakkautta ensi silmäyksellä, että olin jo ihan varma, että miehen muidenkin kirjojen on pakko olla yhtä tajunnanräjäyttävän ihania. Ja tällaiset odotuksethan voivat olla aika tuhoisia. En sanoisi, ettei tämä ollut hyvä, sillä alku kyllä vaikutti lupaavalta. Tämä kirja tuntui vain jo alkuun ihan liian pitkältä ja yksinkertaisesti vain väärältä juuri siihen hetkeen. Lukuintoani laski huomattavasti myös se, että kirjastosta saamani kappale oli todella huonossa kunnossa. Kun näin paksusta kirjasta on kannet oikeasti irti, hankaloittaa se jo konkreettisestikin kirjan lukemista aika paljon. Tekisi mieli sanoa, että kyllä minä tämän vielä joskus luen, mutta toisaalta taas olen huomannut sen, ettei kirjoihin, jotka on kerran hylännyt vain tule enää koskaan tartuttua. 

♥ B.A. Paris: Behind Closed Doors
Tämä trilleri oli kyllä sinänsä kiinnostava, että halusin tietää, miten se päättyy. Heti kun juoniasetelma oli selvinnyt, en kuitenkaan jaksanut lukea ihan kaikkea. Laskenkin tämän kesken jääneeksi, sillä päädyin harppomaan kirjaa, jätin kymmeniä sivuja välistä. Luin sieltä täältä sekä loppuratkaisun. Ja tuntuu, että tällä tyylillä en kyllä menettänyt tästä kirjasta juuri mitään. 


Sitten taas tänä vuonna lukemani kirja, joka tuntui alkuun huonolta, mutta oli lopulta ihan hyvä oli mielestäni Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät. Meinasin jo 100-sivulla lopettaa, mutta koska tämä oli oma ostos, pakotin kuitenkin itseni. Ja pian sadan sivun jälkeen aloinkin tästä pitää, kun tarina lähti kunnolla rullaamaan.

Kirja, joka tuntui alkuun huonolta ja oli lopuksikin huono oli mielestäni Cornelia Funken Mustesydän, sekin omasta hyllystäni. Luin kirjaa ajatuksella, että kohta varmasti rakastun, mutta lopulta ollessani viimeisillä sivuilla, sain vain todeta, että tämän kanssa ei olisi kannattanut pakottaa itseään. Kirja oli alusta loppuun mielestäni tylsä. Vaikea enää perustella että miksi, mutta jokin siitä vain puuttui.


Minkälaisia ajatuksia teillä on mielestänne huonojen kirjojen lukemisesta, sinnittelettekö loppuun asti vai luovutatteko heti? Minua aina kiinnostaa, mistä muut saavat voimaa taistella loppuun ne tylsät ja huonot kirjat.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Kuukausi kirjabloggaamista takana!

Eilen tuli kuukausi kuluneeksi siitä, kun perustin tämän blogin! Hullua, miten nopeasti aika on kulunut, toisaalta taas tuntuu, kuin siitä olisi jo pidempikin aika. Talvi tuntuu olevan nyt jotenkin niin paljon pidemmällä kuin silloin, ja kohtahan on jo joulu, ihanaa!


 

Kirjoja on tullut luettua tämän kuukauden bloggaamisen aikana seitsemän, mikä on itselleni jo hieman keskimääräistä suurempi nopeus. Bogi on varmasti antanut lisää innostusta lukemisharrastukseen, ja toisaalta olenhan ollut lähes koko tämän ajan lomalla, joten aikaa lukemiseen on ollut paljon enemmän kuin normaalisti. Olen tämän kuukauden aikana löytänyt myös tosi monta minulle uutta kirjablogia, ja niistä paljon lukuvinkkejä tulevaisuudelle, ja siitä olen todella iloinen!

Eipä tässä postauksessa kai mitään pointtia ollut, kunhan halusin huomioida tämän ensimmäisen virstanpylvään jotenkin. Olen ylpeä itsestäni, kun olen jaksanut keskittyä yhteen tiettyyn harrastukseen näinkin kauan. :D Pelkäsin aluksi, että entä jos innostus lopahtaa jo ensimmäisten postausten jälkeen, mutta tällä hetkellä inspiraatiota tuntuu riittävän vielä vaikka kuinka pitkälle. Toivon, että tästä tulisi vielä pitkäaikainen harrastus minulle.




Kuvituksena muutamia ottamiani kirjakuvia vuoden varrelta, kun en vielä pitänyt blogia. :)

maanantai 12. joulukuuta 2016

Chigozie Obioma: Kalamiehet

(The Fishermen, 2015, 336 s.)

Luettu 7.12. - 11.12.2016

Kalamiehet on nigerialaissyntyisen Chigozie Obioman esikoisromaani, joka kertoo neljästä veljeksestä Akuren kaupungissa Nigeriassa 1990-luvulla. Veljekset Ikenna, Boja, Obembe ja Benjamin ovat kalamiehiä. Isänsä ollessa toisessa kaupungissa pojat lähtevät ilman lupaa kalastamaan läheiselle Omi-Ala-joelle, joka on saastunut, kielletty paikka. Eräällä kerralla kalastamasta kotiin tullessaan pojat kohtaavat pelottavan kylähullun, joka ennustaa veljeksistä vanhimmalle, Ikennalle, että tämä joutuu ennen pitkää oman veljensä tappamaksi. Ennustusta seuraavat tapahtumat muuttavat lopulta poikien ja koko perheen elämän peruuttamattomalla tavalla. Veljeksistä nuorin, Benjamin, kertoo tarinaa pysytellen välillä nykyhetkessä, välillä palaten erityisiin tapahtumiin perheen menneisyydessä. Veljesten tarinan ohessa saadaan kokea myös pieni pala Nigerian historiaa, joka oli mielestäni todella mielenkiintoinen osa tarinaa. 

Tätä kirjaa oli mukava lukea leivinuunin lämmössä...
...lukukaveri sylissä... :)

Mielestäni Kalamiehet oli todella hyvä kirja. Minulle uuden kirjan aloittaminen on usein hieman hidasta, ja vie jonkin aikaa, ennen kuin pääsen hyväänkin kirjaan todella sisään. Kalamiehissä kiinnostava juoni imaisi minut heti mukaansa, ja olinkin koukussa jo ensimmäisestä luvusta lähtien. Mielestäni Kalamiehet on raaka tarina, jonka kieli on välillä jopa rumaa. Joissain kohdissa kirjaa minua suoraan sanottuna ällötti. Silti se kaikki oli niin taitavasti kirjoitettu, että pidin tämän lukemisesta paljon. Traagisia, surullisia ja onnellisiakin hetkiä ja veljesten välistä rakkautta, uskollisuutta ja ongelmia on kuvattu kirjassa mielestäni hyvin todentuntuisesti. Kirjailija onkin kertonut inspiroituneensa omista veljessuhteistaan. 

Kalamiesten tarinassa on myös toinen ulottuvuus, jonka kirjailija paljastaa jälkisanoissa. Itse tiesin tästä laajemmasta näkökulmasta jo ennen kirjan aloittamista, ja pakko sanoa, että jos en olisi tiennyt, en olisi varmaan itse edes tajunnut koko asiaa. Ehkä en vaan osaa pohtia lukemiani kirjoja tarpeeksi syvällisesti, en tiedä. :D Mutta nyt kun tuon laajemman tason tiesin jo etukäteen, luin kirjaa pitäen sen koko ajan taustalla mielessäni, ja kyllähän se antoi tarinaan ja lukukokemukseen lisää syvyyttä. 

Odotan nyt innolla, josko Obioma kirjoittaisi tulevaisuudessa jotain muutakin tämän tyylistä!

Oma arvosana: ♛ ♛ ♛ ♛

lauantai 10. joulukuuta 2016

Freddie Mercury: His Life in His Own Words (koonnut Greg Brooks & Simon Lupton)

Olen jo kauan ollut hieman Queen (ja erityisesti Freddie Mercury) -fani. Tämä kirja valikoitui luettavaksi siis puhtaasta mielenkiinnosta. Minulla on myös ylipäätään hieman taipumusta kiinnostua kauan sitten eläneiden legendojen elämäntarinoista. :D Tällaisissa tapauksissa, kun kyseinen henkilö on kauan sitten kuollut, löytyy tietoa mielestäni parhaiten kirjoista.


"I'm not going to be a star, I'm going to be a legend!"


(Freddie Mercury: His Life in His Own Words, 2006, 176 s.)

Freddie Mercury: His Life in His Own Words eroaa "perinteisistä" elämäkerroista siinä, että sen rakenne on aivan erilainen, oikeastaan se ei ole lainkaan edes elämäkerta. Useinhan tämän tyylisissä muusikon elämäntarina -kirjoissa kirjan "päätähti" itse on haamukirjailijan avulla laatinut omat muistelmansa, tai vaihtoehtoisesti jos kirjan tähti on jo kuollut, on kirjoittaja tehnyt runsaasti taustatutkimusta, haastatellut läheisiä, yhteistyökumppaneita ja puolituttuja ja saanut siitä aikaan kirjan. Tässä kirjassa niin ei kuitenkaan ole. Freddie Mercury kuoli vuonna 1991, eikä ole siis itse voinut osallistua tämän kirjan tekoon. Kuitenkin kaikki, mitä tämä kirja sisältää (esipuhetta, kuvatekstejä ja otsikoita lukuunottamatta), on hänen itse sanomaansa. Kirja kertoo siis juuri siitä, mistä sen nimikin kertoo, Freddie Mercuryn elämästä hänen omilla sanoillaan.


Kirja on jaettu lukuihin, joissa kussakin käsitellään tiettyä aihetta, joita ovat esimerkiksi Queenin perustaminen, Freddien oma lavapersoona, rakkaus, kuolema, ja niin edelleen. Otsikkoa seuraava luku koostuukin sitten täysin aiheeseen liittyvistä sitaateista, jotka kaikki ovat Freddien itsensä sanomia, osa niistä on lyhyitä lausahduksia ja osa jopa lähes puolen sivun mittaisia pätkiä. Sitaatit on kerätty eri lähteistä, lähinnä haastatteluista, joita Freddie vuosien varrella ehti antaa. Kirjan viimeisillä sivuilla on myös hakemisto aiheiden ja henkilöiden mukaan.

Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään tietokirja Freddie Mercuryn elämästä tai Queenistä, joten jos tarkkaa tietoa haluaa, suosittelen lukemaan jonkin ihan toisen kirjan aiheesta. Enemminkin tätä lukiessa sai hieman tunnelmaa, pintaraapaisua siitä, minkälainen ihminen Freddie Mercury on mahtanut olla. Kirjaa ei löydy suomeksi käännettynä, mutta mielestäni se käännettynä menettäisikin lähes merkityksensä.

Tämän tyylistä kirjaa on mielestäni todella vaikea mitenkään arvostella. Mietin useaan kertaan lukiessani, miten huiman iso taustatyö kirjaa varten on varmasti tehty. Vaikka kaikki sitaatit ovat varmasti Freddien itsensä sanomia, jäin kuitenkin harmittelemaan sitä, ettei sitaattien yhteydessä lukenut, missä ja milloin ne on sanottu. Nyt ne jäivät hieman irrallisina leijumaan. Riippuen aiheesta, sitaatteja oli jopa useita aukeamia. Muutama sivu kerrallaan tämä oli oikein mielenkiintoista luettavaa. Kirjassa on noin 30 sivun välein myös runsaat kuvaliitteet, jotka olivat myös mukava lisä kirjaan. 



Minulle tulee usein muuten hieman tirkistelijä-olo lukiessani kirjoja, joissa jo kuolleiden julkisuuden henkilöiden elämän eri vaiheita, skandaaleja ja ongelmia on "riepoteltu" ympäriinsä. Sellainen hieman nolostunut ja tunkeileva olo, vähän kuin lukisin Seiskaa. Kuulostaako tutulta kenellekään, vai olenko ainoa, joka miettii tällaisia asioita? Tämän teoksen kohdalla sitä tunnetta ei kuitenkaan tullut, ehkä juuri siksi, että kaikki, mitä kirjassa lukee, on Freddien itsensä sanomaa, ja ollut siis jo aiemmin luettavissa jossain, nyt vain yksien kansien väliin aiheittain koottuna. Freddien äiti on myös laatinut kirjaan pienen esipuheen, ja sekin kai sai tämän kirjan tuntumaan jollain lailla hyvin hyväksyttävältä.

Onko tuttu kirja kenellekään? :) Onko siellä muita, jotka ylipäätään tykkäävät lukea tämän tyylisiä kirjoja?

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Louisa M. Alcott: Pikku Naisia

Kerroin viime postauksessa kohdanneeni harmillisen lukujumin, ja selättääkseni sen halusin lukea jotakin helppoa ja mukavaa, ja siihen sopi tällä kertaa Pikku Naisia. Kirja sopii muuten erittäin hyvin myös joulunajan lukemiseksi, nimittäin kirja alkaa joulusta ja päättyy jouluun. Tässä vinkki siis kaikille, jotka haluavat lukea jotain jouluista. :)

(Little Women, 1868, 255 s.)

Luettu 4.12. - 6.12.2016


Pikku Naisia on vanha lempparini jo ala-asteen ajoilta. Olen lukenut kirjan sekä sen jatko-osan Viimevuotiset ystävämme (uudemmissa painoksissa Pikku Naisia II?) kerran tai pari, ja muistan, että ne olivat yksiä lempikirjoistani, vaikken niiden tarinaa juuri enää muistanutkaan. Suurin osa mieleeni jääneistä kohdista taitaa olla peräisin vuoden 1994 elokuvasta (jossa näyttelivät mm. Winona Ryder ja Christian Bale), jota myös rakastin!

Pikku Naisia on tarina Marchin perheen neljästä tyttärestä, toinen toisilleen rakkaista siskoksista Amerikan sisällissodan aikaan. Siskoksista vanhin, Meg, on kaunis ja kiltti, mutta hieman turhamainen, toiseksi vanhin isosisko Jo sen sijaan poikamainen rasavilli, joka rakastaa kirjoittamista. Toiseksi nuorin Beth on ujo, arka ja rauhallinen, mutta kaikille aina ystävällinen. Nuorin Amy taas on hieman itsekäs, mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen. Tyttöjen elämään liittyy myös naapurissa asustava rikas, mutta yksinäinen poika, Laurie, josta tulee siskoksille korvaamaton ystävä.

Pikku Naisia on hyvin lämminhenkinen tarina alusta loppuun. Kirja kertoo siskosten elämästä vuoden ajan; siitä, kuinka he löytävät erilaisia keinoja selvitä arjen koettelemuksista, kun isä on lähtenyt sotaan. Vuoden aikana jokainen siskoksista kohtaa oman kompastuskivensä, oman suurimman vaikeutensa, joiden ylittämisessä tyttöjen ymmärtäväinen äiti on läsnä auttaen ja neuvoen. Tyttöjen äiti on viisas ja rakastava hahmo, jolta löytyy ratkaisu lähes joka tilanteeseen. Minulle tulikin yllätyksenä se, kuinka opettavainen Pikku Naisia loppujen lopuksi onkaan. En tätä puolta kirjasta juurikaan muistanut, tai sitten en nuorempana tätä lukiessani ollut edes tajunnut sitä. Minua kirjan opettavainen asenne ei kuitenkaan häirinnyt, vaan aloin jopa itse lukiessa miettimään, mitkä ovat oman luonteeni karikot, joihin voisin kiinnittää enemmän huomiota. :D

Näin vanhaksi kirjaksi Pikku Naisia oli todella helppolukuinen, mutta toisaalta onhan se tyttökirja, joka on suunnattu minua paljon nuoremmille(kin) tytöille. Toinen lapsuuden lempparini Anna-kirjat alkoi tämän myötä myös uudelleen kiinnostamaan, ja voisinkin jossain vaiheessa yrittää palata myös niiden maailmaan, olisi hauska nähdä, onko se säilynyt samanlaisena kuin muistoissani.

Pikku Naisilla on niin paljon nostalgia-merkitystä minulle, etten tällä kertaa osaa antaa sille arvosanaa. Ihan lempikirjoihin se ei kuitenkaan nyt aikuisena enää pääse. 

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

(When God Was a Rabbit 2012, 325 s.)

"Veli ja sisko.
Tarina lapsuudesta ja varttumisesta,
ystävyydestä ja perheistä, rakkaudesta
ja tragediasta ja kaikesta sillä välillä.
Tarina uusista aluista."

Luettu 29.11. - 4.12.2016

Kani nimeltä jumala oli varsin ihana kirja. Mielestäni merkki onnistuneesta kirjaostoksesta on se, että kirjan haluaa lukea heti paikalla. Ja niin juuri kävi tämän kanssa. Minulla oli suuret odotukset.

Kani nimeltä jumala on tarina Ellystä ja tämän isoveljestä Joesta, lapsuudenystävä Jenny Pennystä sekä joukosta rakkaita perheenjäseniä ja ystäviä. Kirjan kertojana on Elly, joka johdattaa lukijaa ensin lapsuudessaan, 60-70-lukujen Essexissä ja Cornwallissa. Lopulta puolivälin kohdalla hypätään aikuisuuteen, 2000-luvun alun Lontooseen ja Manhattanille. 

Varsinaista juonta ei ole, vaan tarina kertoo Ellyn ja kumppaneiden elämän keskeisistä hetkistä ja vaiheista, joista osa on ihanan arkisia ja osa täysin uskomattomia. Tarinan hahmot ovat ihanan persoonallisia ja sympaattisia, heistä alkaa todella pitää sivujen edetessä. Elly on myös todella hauska kertoja. Kirja käsittelee välillä hyvin traagisiakin asioita, mutta silti tarinassa on jatkuvasti läsnä jotenkin lämmin ja kepeä tunnelma, kuitenkaan ilman, että vaikeita asioita vähäteltäisiin. Perheen välistä rakkautta ja kipupisteitä on mielestäni onnistuttu kuvaamaan todella hyvin. 

Kaiken kaikkiaan siis aivan ihana kirja. Mutta ei täydellinen. Tiesin jo oikeastaan heti ensisivuilta lähtien, että tämä on juuri sen tyylinen kirja, joista yleensä pidän. Mutta silti jokin hidasteli minua tämän  kanssa. Lukuinto on ollut viime päivinä tiessään. En tiedä, johtuuko se lomasta vai mistä. Olin ajatellut, että kun aikaa on loputtomasti, en muuta haluaisikaan tehdä kuin lukea, mutta jokin on nyt tökkinyt. Ja en haluaisi syyttää siitä tätä kirjaa, koska kyllä minä siitä tosiaan pidin. Kuitenkin jo aika alussa huomasin, että minun oli jotenkin vaikea keskittyä siihen. Vaikka teksti on todella helppolukuista eikä todellakaan puisevaa tai tylsää, huomasin useaan kertaan, että olin juuri lukenut puoli sivua tajuamatta juurikaan lukemaani. Tämä hetki oli ehkä väärä tämän kirjan lukemiseen, ja varmaan järkevintä olisikin ollut jättää tämä odottamaan parempaa lukuhetkeä, mutta en vain tykkää jättää kesken aloittamiani kirjoja, jotka haluan kuitenkin joskus lukea (niihin on sitten niin vaikea palata). Aionkin lukea tämän vielä joskus uudestaan. Olen aika lahjakas unohtamaan lukemieni kirjojen juonet, joten ehkä saisin tästä hieman myöhemmin vielä suuremman lukunautinnon.

Minulle tuli muuten varsinkin kirjan alkupuoliskosta jotenkin mieleen (ihana) elokuva nimeltä Ikuiset ystävät (Beaches, 1988), ehkä Jenny Pennyn hiusten takia? Juonellisesti niissä ei paljon samaa ollut, mutta jotenkin siitä tunnelmasta. :)

Oma arvosanani: ♛ ♛ ♛