Chigozie Obioma: Kalamiehet

(The Fishermen, 2015, 336 s.)

Luettu 7.12. - 11.12.2016

Kalamiehet on nigerialaissyntyisen Chigozie Obioman esikoisromaani, joka kertoo neljästä veljeksestä Akuren kaupungissa Nigeriassa 1990-luvulla. Veljekset Ikenna, Boja, Obembe ja Benjamin ovat kalamiehiä. Isänsä ollessa toisessa kaupungissa pojat lähtevät ilman lupaa kalastamaan läheiselle Omi-Ala-joelle, joka on saastunut, kielletty paikka. Eräällä kerralla kalastamasta kotiin tullessaan pojat kohtaavat pelottavan kylähullun, joka ennustaa veljeksistä vanhimmalle, Ikennalle, että tämä joutuu ennen pitkää oman veljensä tappamaksi. Ennustusta seuraavat tapahtumat muuttavat lopulta poikien ja koko perheen elämän peruuttamattomalla tavalla. Veljeksistä nuorin, Benjamin, kertoo tarinaa pysytellen välillä nykyhetkessä, välillä palaten erityisiin tapahtumiin perheen menneisyydessä. Veljesten tarinan ohessa saadaan kokea myös pieni pala Nigerian historiaa, joka oli mielestäni todella mielenkiintoinen osa tarinaa. 

Tätä kirjaa oli mukava lukea leivinuunin lämmössä...

...lukukaveri sylissä... :)

Mielestäni Kalamiehet oli todella hyvä kirja. Minulle uuden kirjan aloittaminen on usein hieman hidasta, ja vie jonkin aikaa, ennen kuin pääsen hyväänkin kirjaan todella sisään. Kalamiehissä kiinnostava juoni imaisi minut heti mukaansa, ja olinkin koukussa jo ensimmäisestä luvusta lähtien. Mielestäni Kalamiehet on raaka tarina, jonka kieli on välillä jopa rumaa. Joissain kohdissa kirjaa minua suoraan sanottuna ällötti. Silti se kaikki oli niin taitavasti kirjoitettu, että pidin tämän lukemisesta paljon. Traagisia, surullisia ja onnellisiakin hetkiä ja veljesten välistä rakkautta, uskollisuutta ja ongelmia on kuvattu kirjassa mielestäni hyvin todentuntuisesti. Kirjailija onkin kertonut inspiroituneensa omista veljessuhteistaan. 

Kalamiesten tarinassa on myös toinen ulottuvuus, jonka kirjailija paljastaa jälkisanoissa. Itse tiesin tästä laajemmasta näkökulmasta jo ennen kirjan aloittamista, ja pakko sanoa, että jos en olisi tiennyt, en olisi varmaan itse edes tajunnut koko asiaa. Ehkä en vaan osaa pohtia lukemiani kirjoja tarpeeksi syvällisesti, en tiedä. :D Mutta nyt kun tuon laajemman tason tiesin jo etukäteen, luin kirjaa pitäen sen koko ajan taustalla mielessäni, ja kyllähän se antoi tarinaan ja lukukokemukseen lisää syvyyttä. 

Odotan nyt innolla, josko Obioma kirjoittaisi tulevaisuudessa jotain muutakin tämän tyylistä!

Oma arvosana: ♛ ♛ ♛ ♛

Freddie Mercury: His Life in His Own Words (koonnut Greg Brooks & Simon Lupton)

Olen jo kauan ollut hieman Queen (ja erityisesti Freddie Mercury) -fani. Tämä kirja valikoitui luettavaksi siis puhtaasta mielenkiinnosta. Minulla on myös ylipäätään hieman taipumusta kiinnostua kauan sitten eläneiden legendojen elämäntarinoista. :D Tällaisissa tapauksissa, kun kyseinen henkilö on kauan sitten kuollut, löytyy tietoa mielestäni parhaiten kirjoista.

"I'm not going to be a star, I'm going to be a legend!"


(Freddie Mercury: His Life in His Own Words, 2006, 176 s.)

Freddie Mercury: His Life in His Own Words eroaa "perinteisistä" elämäkerroista siinä, että sen rakenne on aivan erilainen, oikeastaan se ei ole lainkaan edes elämäkerta. Useinhan tämän tyylisissä muusikon elämäntarina -kirjoissa kirjan "päätähti" itse on haamukirjailijan avulla laatinut omat muistelmansa, tai vaihtoehtoisesti jos kirjan tähti on jo kuollut, on kirjoittaja tehnyt runsaasti taustatutkimusta, haastatellut läheisiä, yhteistyökumppaneita ja puolituttuja ja saanut siitä aikaan kirjan. Tässä kirjassa niin ei kuitenkaan ole. Freddie Mercury kuoli vuonna 1991, eikä ole siis itse voinut osallistua tämän kirjan tekoon. Kuitenkin kaikki, mitä tämä kirja sisältää (esipuhetta, kuvatekstejä ja otsikoita lukuunottamatta), on hänen itse sanomaansa. Kirja kertoo siis juuri siitä, mistä sen nimikin kertoo, Freddie Mercuryn elämästä hänen omilla sanoillaan.

Kirja on jaettu lukuihin, joissa kussakin käsitellään tiettyä aihetta, joita ovat esimerkiksi Queenin perustaminen, Freddien oma lavapersoona, rakkaus, kuolema, ja niin edelleen. Otsikkoa seuraava luku koostuukin sitten täysin aiheeseen liittyvistä sitaateista, jotka kaikki ovat Freddien itsensä sanomia, osa niistä on lyhyitä lausahduksia ja osa jopa lähes puolen sivun mittaisia pätkiä. Sitaatit on kerätty eri lähteistä, lähinnä haastatteluista, joita Freddie vuosien varrella ehti antaa. Kirjan viimeisillä sivuilla on myös hakemisto aiheiden ja henkilöiden mukaan.

Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään tietokirja Freddie Mercuryn elämästä tai Queenistä, joten jos tarkkaa tietoa haluaa, suosittelen lukemaan jonkin ihan toisen kirjan aiheesta. Enemminkin tätä lukiessa sai hieman tunnelmaa, pintaraapaisua siitä, minkälainen ihminen Freddie Mercury on mahtanut olla. Kirjaa ei löydy suomeksi käännettynä, mutta mielestäni se käännettynä menettäisikin lähes merkityksensä.

Tämän tyylistä kirjaa on mielestäni todella vaikea mitenkään arvostella. Mietin useaan kertaan lukiessani, miten huiman iso taustatyö kirjaa varten on varmasti tehty. Vaikka kaikki sitaatit ovat varmasti Freddien itsensä sanomia, jäin kuitenkin harmittelemaan sitä, ettei sitaattien yhteydessä lukenut, missä ja milloin ne on sanottu. Nyt ne jäivät hieman irrallisina leijumaan. Riippuen aiheesta, sitaatteja oli jopa useita aukeamia. Muutama sivu kerrallaan tämä oli oikein mielenkiintoista luettavaa. Kirjassa on noin 30 sivun välein myös runsaat kuvaliitteet, jotka olivat myös mukava lisä kirjaan. 

Minulle tulee usein muuten hieman tirkistelijä-olo lukiessani kirjoja, joissa jo kuolleiden julkisuuden henkilöiden elämän eri vaiheita, skandaaleja ja ongelmia on "riepoteltu" ympäriinsä. Sellainen hieman nolostunut ja tunkeileva olo, vähän kuin lukisin Seiskaa. Kuulostaako tutulta kenellekään, vai olenko ainoa, joka miettii tällaisia asioita? Tämän teoksen kohdalla sitä tunnetta ei kuitenkaan tullut, ehkä juuri siksi, että kaikki, mitä kirjassa lukee, on Freddien itsensä sanomaa, ja ollut siis jo aiemmin luettavissa jossain, nyt vain yksien kansien väliin aiheittain koottuna. Freddien äiti on myös laatinut kirjaan pienen esipuheen, ja sekin kai sai tämän kirjan tuntumaan jollain lailla hyvin hyväksyttävältä.

Onko tuttu kirja kenellekään? :) Onko siellä muita, jotka ylipäätään tykkäävät lukea tämän tyylisiä kirjoja?

Louisa M. Alcott: Pikku Naisia

Kerroin viime postauksessa kohdanneeni harmillisen lukujumin, ja selättääkseni sen halusin lukea jotakin helppoa ja mukavaa, ja siihen sopi tällä kertaa Pikku Naisia. Kirja sopii muuten erittäin hyvin myös joulunajan lukemiseksi, nimittäin kirja alkaa joulusta ja päättyy jouluun. Tässä vinkki siis kaikille, jotka haluavat lukea jotain jouluista. :)

(Little Women, 1868, 255 s.)

Luettu 4.12. - 6.12.2016


Pikku Naisia on vanha lempparini jo ala-asteen ajoilta. Olen lukenut kirjan sekä sen jatko-osan Viimevuotiset ystävämme (uudemmissa painoksissa Pikku Naisia II?) kerran tai pari, ja muistan, että ne olivat yksiä lempikirjoistani, vaikken niiden tarinaa juuri enää muistanutkaan. Suurin osa mieleeni jääneistä kohdista taitaa olla peräisin vuoden 1994 elokuvasta (jossa näyttelivät mm. Winona Ryder ja Christian Bale), jota myös rakastin!

Pikku Naisia on tarina Marchin perheen neljästä tyttärestä, toinen toisilleen rakkaista siskoksista Amerikan sisällissodan aikaan. Siskoksista vanhin, Meg, on kaunis ja kiltti, mutta hieman turhamainen, toiseksi vanhin isosisko Jo sen sijaan poikamainen rasavilli, joka rakastaa kirjoittamista. Toiseksi nuorin Beth on ujo, arka ja rauhallinen, mutta kaikille aina ystävällinen. Nuorin Amy taas on hieman itsekäs, mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen. Tyttöjen elämään liittyy myös naapurissa asustava rikas, mutta yksinäinen poika, Laurie, josta tulee siskoksille korvaamaton ystävä.

Pikku Naisia on hyvin lämminhenkinen tarina alusta loppuun. Kirja kertoo siskosten elämästä vuoden ajan; siitä, kuinka he löytävät erilaisia keinoja selvitä arjen koettelemuksista, kun isä on lähtenyt sotaan. Vuoden aikana jokainen siskoksista kohtaa oman kompastuskivensä, oman suurimman vaikeutensa, joiden ylittämisessä tyttöjen ymmärtäväinen äiti on läsnä auttaen ja neuvoen. Tyttöjen äiti on viisas ja rakastava hahmo, jolta löytyy ratkaisu lähes joka tilanteeseen. Minulle tulikin yllätyksenä se, kuinka opettavainen Pikku Naisia loppujen lopuksi onkaan. En tätä puolta kirjasta juurikaan muistanut, tai sitten en nuorempana tätä lukiessani ollut edes tajunnut sitä. Minua kirjan opettavainen asenne ei kuitenkaan häirinnyt, vaan aloin jopa itse lukiessa miettimään, mitkä ovat oman luonteeni karikot, joihin voisin kiinnittää enemmän huomiota. :D

Näin vanhaksi kirjaksi Pikku Naisia oli todella helppolukuinen, mutta toisaalta onhan se tyttökirja, joka on suunnattu minua paljon nuoremmille(kin) tytöille. Toinen lapsuuden lempparini Anna-kirjat alkoi tämän myötä myös uudelleen kiinnostamaan, ja voisinkin jossain vaiheessa yrittää palata myös niiden maailmaan, olisi hauska nähdä, onko se säilynyt samanlaisena kuin muistoissani.

Pikku Naisilla on niin paljon nostalgia-merkitystä minulle, etten tällä kertaa osaa antaa sille arvosanaa. Ihan lempikirjoihin se ei kuitenkaan nyt aikuisena enää pääse. 

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

(When God Was a Rabbit 2012, 325 s.)

"Veli ja sisko.
Tarina lapsuudesta ja varttumisesta,
ystävyydestä ja perheistä, rakkaudesta
ja tragediasta ja kaikesta sillä välillä.
Tarina uusista aluista."

Luettu 29.11. - 4.12.2016

Kani nimeltä jumala oli varsin ihana kirja. Mielestäni merkki onnistuneesta kirjaostoksesta on se, että kirjan haluaa lukea heti paikalla. Ja niin juuri kävi tämän kanssa. Minulla oli suuret odotukset.

Kani nimeltä jumala on tarina Ellystä ja tämän isoveljestä Joesta, lapsuudenystävä Jenny Pennystä sekä joukosta rakkaita perheenjäseniä ja ystäviä. Kirjan kertojana on Elly, joka johdattaa lukijaa ensin lapsuudessaan, 60-70-lukujen Essexissä ja Cornwallissa. Lopulta puolivälin kohdalla hypätään aikuisuuteen, 2000-luvun alun Lontooseen ja Manhattanille. 

Varsinaista juonta ei ole, vaan tarina kertoo Ellyn ja kumppaneiden elämän keskeisistä hetkistä ja vaiheista, joista osa on ihanan arkisia ja osa täysin uskomattomia. Tarinan hahmot ovat ihanan persoonallisia ja sympaattisia, heistä alkaa todella pitää sivujen edetessä. Elly on myös todella hauska kertoja. Kirja käsittelee välillä hyvin traagisiakin asioita, mutta silti tarinassa on jatkuvasti läsnä jotenkin lämmin ja kepeä tunnelma, kuitenkaan ilman, että vaikeita asioita vähäteltäisiin. Perheen välistä rakkautta ja kipupisteitä on mielestäni onnistuttu kuvaamaan todella hyvin. 

Kaiken kaikkiaan siis aivan ihana kirja. Mutta ei täydellinen. Tiesin jo oikeastaan heti ensisivuilta lähtien, että tämä on juuri sen tyylinen kirja, joista yleensä pidän. Mutta silti jokin hidasteli minua tämän  kanssa. Lukuinto on ollut viime päivinä tiessään. En tiedä, johtuuko se lomasta vai mistä. Olin ajatellut, että kun aikaa on loputtomasti, en muuta haluaisikaan tehdä kuin lukea, mutta jokin on nyt tökkinyt. Ja en haluaisi syyttää siitä tätä kirjaa, koska kyllä minä siitä tosiaan pidin. Kuitenkin jo aika alussa huomasin, että minun oli jotenkin vaikea keskittyä siihen. Vaikka teksti on todella helppolukuista eikä todellakaan puisevaa tai tylsää, huomasin useaan kertaan, että olin juuri lukenut puoli sivua tajuamatta juurikaan lukemaani. Tämä hetki oli ehkä väärä tämän kirjan lukemiseen, ja varmaan järkevintä olisikin ollut jättää tämä odottamaan parempaa lukuhetkeä, mutta en vain tykkää jättää kesken aloittamiani kirjoja, jotka haluan kuitenkin joskus lukea (niihin on sitten niin vaikea palata). Aionkin lukea tämän vielä joskus uudestaan. Olen aika lahjakas unohtamaan lukemieni kirjojen juonet, joten ehkä saisin tästä hieman myöhemmin vielä suuremman lukunautinnon.

Minulle tuli muuten varsinkin kirjan alkupuoliskosta jotenkin mieleen (ihana) elokuva nimeltä Ikuiset ystävät (Beaches, 1988), ehkä Jenny Pennyn hiusten takia? Juonellisesti niissä ei paljon samaa ollut, mutta jotenkin siitä tunnelmasta. :)

Oma arvosanani: ♛ ♛ ♛ ♛

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi - Osat yksi ja kaksi

(Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two, 2016, 444 s.)

Luettu 24.11. - 28.11.2016

No niin. Nyt on sitten tämäkin luettu. Kuten hyvin monille, myös minulle alkuperäiset Harry Potterit ovat olleet yksiä elämäni tärkeimmistä ja rakkaimmista kirjoista, jo vuodesta 2001 jolloin niiden maailmaan ensimmäisen kerran sukelsin. Kasvoin kirjojen mukana, uusimmat osat piti varata kirjakaupasta jo viikkoja ennen niiden ilmestymistä (etten vaan vahingossakaan jäisi ilman) ja kavereiden kanssa sitten kilpailtiin siitä, kuka luki uutuuden nopeiten. Minulta löytyy tälläkin hetkellä yöpöydältä Hermionen taikasauva, joka on muuten kärkeen syttyvän valonsa ansiosta todella kätevä yöllä vessaan mennessä. :D

Olisin ollut ehkä jopa hieman onnellisempi, jos Kuoleman varjelukset olisi jätetty ilman sitä "yhdeksäntoista vuotta myöhemmin" -epilogia. Tiedän, että moni on tästäkin kanssani samaa mieltä. Olisin halunnut jättää rakkaiden hahmojen kohtalot avoimeksi, ja itse pohtia, mihin tulevaisuus heidät vie. Samasta syystä olin todella ennakkoluuloinen tämän kirjan suhteen, olin jopa vähän alustavasti päättänyt, etten siitä kyllä aio tykätä. Hyvin pitkään mietinkin, kannattaako minun ylipäätään sitä lukea, mutta itseni tuntien tiesin, että ennen pitkää sortuisin kuitenkin uteliaisuuteen, joten sama vain lukea kirja heti "alta pois". Ja tällä kertaa kävikin sitten hyvä tuuri kirjastovarausten kanssa, ja sain tämän melkein heti itselleni lainaan.

Harry Potter ja kirottu lapsi on tosiaan näytelmä, ja se tekeekin siitä hyvin erilaisen lukukokemuksen verrattuna aiempiin Harry Potter -kirjoihin. Minulle Harry Pottereissa on aina ollut tärkeää se velhomaailmassa vallitseva lämmin ja ihana tunnelma, johon on päässyt sisään kirjoja lukemalla. Koska Harry Potter ja kirottu lapsi on näytelmä, luodaan tunnelma tietenkin näyttämöllä, näyttelijöiden, lavasteiden, musiikin ja tehosteiden avulla, jolloin kirjaversion tehtäväksi jää kertoa juoni ja vuorosanat. En ole juuri muita näytelmiä lukenut, ja alkuun hieman häkellyin, kun tarina vuorosanoineen eteni niin nopeasti, etten itse meinannut pysyä mukana. Lukiessa minun piti ihan oikeasti kiinnittää huomiota siihen, kenen repliikkiä milloinkin luin. Totuin tyyliin kuitenkin hyvin nopeasti.  Näytelmä oli todella nopealukuinen. Itse luin tätä useamman päivän kiireiden (ja uusien Gilmore girls -jaksojen..) takia, mutta tämä on kirja, jonka lukisi halutessaan helposti yhdessä päivässä.

Koska kirja eroaa koko kertomistyyliltään niin radikaalisti aiemmista osista, ei sitä juurikaan tule vertailtua niihin. Ja se tekeekin mielestäni kirotusta lapsesta hyvän. Kun onnistuin lukemaan näytelmää sillä mielellä, että se on erillinen osa tarinaa, pystyin jopa nauttimaan siitä. Pidin uusista hahmoista, enkä edes kertaakaan ärsyyntynyt siitä, millaisessa valossa vanhat hahmot oli esitetty. Juoni oli mielestäni hyvä ja koukuttava, mutta ei se silti yltänyt lähellekään aiempia Harry Potter -kirjoja. Mutta se ei haittaa. Harry Potter ja kirottu lapsi on tarina, jota oli mukava lukea, ja jonka saatan joskus lukea uudelleenkin. Olisi kyllä mahtavaa nähdä tämä näytelmänä.

Oma arvosanani: ♛ ♛ ♛

Anne Brontë: Wildfell Hallin asukas

(The Tenant of Wildfell Hall, 1848, 495 s.)

Luettu 13.11. - 24.11.2016

Luin alkukesästä Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin ja se oli rakkautta ensi sivulta lähtien. Siitä asti muutkin Brontët ovat kiinnostaneet. Humiseva harju on ollut lukulistalla jo pitkään, mutta olen mieltänyt sen jotenkin niin synkäksi, että vielä ei ole tullut sen aika. Siskoksista nuorimman, Anne Brontën Wildfell Hallin asukas löytyi Kontista muutamalla hassulla eurolla. Kansikuvasta tuli mieleen lähinnä ne markettien kassoilla myytävät romantiikka-pokkarit, mutta takakansiteksti kuullosti lupaavalta. En ollut tiennyt tällaisen kirjan olemassaolosta mitään, ja hieman goodreads-arvosteluja luettuani huomasin, että moni muukin sanoi samaa. Kenties Anne onkin kirjailijana jäänyt hieman vanhempien siskojensa tunnetumpien teosten varjoon.

Wildfell Hallin asukas alkaa siitä, kun herrasmiesmaanviljelijä Gilbert Markhamin naapuriin, vanhaan ja kylmään Wildfell Hallin linnaan muuttaa kaunis ja salaperäinen Helen Graham pienen poikansa kanssa. Helenin salaperäinen menneisyys herättää Gilbertin kiinnostuksen, ja lähes puolet kirjasta viekin Helenin päiväkirja, jonka hän antaa Gilbertille luettavaksi, kertoakseen elämäntarinansa. Helenin päiväkirja on synkkää ja surullista luettavaa. Se alkaa vuosien takaa, Helenin ollessa vielä nuori ja onnellinen, ja kertoo alusta lähtien tarinan tämän elämästä hirviömäiseksi muuttuvan aviomiehen kanssa. 

Kirja on ollut aikanaan feministinen kannanotto siihen, onko naisella oikeus jättää aviomiehensä tullessaan kaltoin kohdelluksi. Itse tätä lukiessani tulin välillä niin vihaiseksi, että sain lähes kyyneleet silmiini. Vaikka nykypäivänä meillä länsimaissa onkin naisina oikeus erota ja saada oikeutta, on silti joissakin maailman kolkissa vielä lähes sama tilanne, kuin tässä 1800-luvun kirjassa. Ja se on aika järkyttävää.

Kirjana Wildfell Hallin asukas on siis varsin synkkä, ei todellakaan mikään romanttinen hömppä, kuten aluksi hieman oletin. Pidin tästä kirjasta kuitenkin, kunhan pääsin kunnolla alkuun. Teksti oli mielestäni välillä hyvinkin hidaslukuista, jostain syystä varsinkin niissä osissa, joissa Gilbert toimi kertojana. Verratessani esimerkiksi Kotiopettajattaren romaaniin, tuntui kieli minusta hyvin paljon vanhahtavammalta, mutta tietysti kirjailijoiden eri tyylien lisäksi suomennoksella (ja suomentamisvuodella) voi olla hyvinkin suuri rooli tässä. Kirja on myös hyvin uskonnollinen ja päähenkilö Helen todella hurskas ja välillä ärsyttävänkin täydellinen, mitä moni nykyajan lukija saattaa vierastaa. Yritin itse lukea tätä sillä ajatuksella, että kirja edustaa aikaansa, 1800-lukua, jolloin uskonto luonnollisestikin oli nykyistä suuremmassa osassa myös kirjallisuudessa.

Loppujen lopuksi nautin tämän lukemisesta, ja mietin juuri, että voisin ottaa loman tavoitteeksi katsoa tästä myös 1996-vuonna tehdyn BBC:n minisarjan, joka näyttäisi löytyvän kirjaston hyllystä dvd:nä.

Oma arvosanani: ♛ ♛ ♛½

Löytyykö muita Brontën sisarusten kirjoja, (erityisesti Wildfell Hallin) lukeneita, mitä mieltä olette? :)

Pat Conroy: Vuorovetten prinssi

The Prince of Tides, 1986, 672 s. Kuva vuoden 1991 elokuvasta.

Vuorovetten prinssi kertoo Wingon perheestä Yhdysvaltojen syvässä etelässä. Perheen poika Tom Wingo on nyt jo aikuinen mies saadessa puhelinsoiton: hänen kaksoissisarensa Savannah on yrittänyt itsemurhaa. Tomin täytyy matkustaa New Yorkiin auttamaan Savannahin psykiatria tri Susan Lowensteinia, toimimaan Savannahin muistina. Tarinassa kuljetaan vuorotellen Tomin, Savannahin ja isoveli Luken lapsuudessa Etelä-Carolinassa, vuorotellen taas kirjan nykyhetkessä, 80-luvun New Yorkissa. Tarinan edetessä sisarukset kasvavat nuoriksi ja aikuisiksi Tomin kertomissa muistoissa. 

Vuorovetten prinssi on samaan aikaan kaunis ja kammottava kertomus tulehtuneesta perheestä, vuosikausien katkeruudesta ja siitä, kuinka katkeruuden taustalta löytyy silti rakkautta. En voi kuin ihailla sitä, miten uskomattomasti Pat Conroy onnistuu kertomaan tarinan. Tom, Luke ja Savannah on onnistuttu kirjoittamaan niin elävästi, että tuntuu, kuin lukisin omista ystävistäni. Lukiessani tunsin olevani tapahtumapaikoilla oikeasti läsnä, pystyin haistamaan meriveden, auringon ja katkan tuoksun samoin kuin New Yorkin ruuhkat. 

Vuorovetten prinssi tuli luettua kesän lämpimimpinä päivinä, parvekkeella mansikoita syöden, ennen töitä aamupalapöydässä ja iltaisin myöhään valvoessa. Sen jälkeen on tullut luettua kymmeniä muitakin, mutta tämä jäi mieleeni kirkkaana ja loistavana. Ja kun jotain rakastan, on minun jostain syystä todella vaikea perustella miksi. Vuorovetten prinssiin rakastuin todella nopeasti, todella syvään. Se kuuluu niihin kirjoihin, joiden voin todella sanoa olevan yksi elämäni parhaista. Toki tiedostan, että kirjalla on myös huonot puolensa, muun muassa eräs hieman pitkälle venytetty ja epäuskottava juonenkuvio lopussa, mutta nautin joka sivusta siitä  huolimatta. Tämä oli kirja, jota teki mieli ahmia, mutta silti säästellä, jotta se ei loppuisi, tarina, josta ei olisi halunnut päästää irti.

Kirjasta on tehty vuonna 1991 myös elokuva, jonka olen nähnyt muutamaan kertaan. Kirja vaikutti minuun lopulta niin syvästi, että luettuani sen ei aikaisemmin rakastamani elokuva tuntunut enää juuri miltään. Lukiessani huomasin pian, että elokuva on tehty täysin eri lähtökohdista, ja suosittelenkin kirjaa ehdottomasti myös niille, joille elokuva oli pettymys. Tämä ihana alkumusiikki muuten  kiteyttää kirjan tunnelmaa mielestäni aika hyvin. <3

Välillä sitä muuten ihmettelee niitä sattumia, jotka ohjaavat hyvien kirjojen äärelle. Ostin pari vuotta sitten uuden kirjahyllyn, johon jäi harmillisen paljon tyhjää tilaa. Käydessäni sitten äitini luona, oli hän siivonnut omasta varsin ylipursuavasta kirjahyllystään sivuun ne, jotka joutaisivat kierrätykseen. Sieltä pinon keskeltä pilkisti tämä, hieman kärsinyt paksu kirja, jota äiti itsekään ei ollut tainnut koskaan lukea. Olin nähnyt Vuorovetten prinssi -elokuvan ja siitä kovasti pitänyt, mutta ajattelin, etten tuota varmaan tule koskaan lukemaan. Silti otin sen itselleni, sillä tarvitsinhan jotain täytettä uuteen hyllyyni! :D Yli vuotta myöhemmin, itse kirjahyllyäni siivotessani poimin tämän käteeni ja aloin huvikseni selailla, ilman sen suurempia suunnitelmia ryhtyä lukemaan. Pari tuntia myöhemmin löysin kuitenkin itseni sohvalta, edelleen kirja kädessä, ja loppu onkin historiaa.

Oma arvosanani:♛ ♛ ♛ ♛ ♛

Onko kirja, elokuva tai Pat Conroy sinulle tuttu?