Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

(When God Was a Rabbit 2012, 325 s.)

"Veli ja sisko.
Tarina lapsuudesta ja varttumisesta,
ystävyydestä ja perheistä, rakkaudesta
ja tragediasta ja kaikesta sillä välillä.
Tarina uusista aluista."

Luettu 29.11. - 4.12.2016

Kani nimeltä jumala oli varsin ihana kirja. Mielestäni merkki onnistuneesta kirjaostoksesta on se, että kirjan haluaa lukea heti paikalla. Ja niin juuri kävi tämän kanssa. Minulla oli suuret odotukset.

Kani nimeltä jumala on tarina Ellystä ja tämän isoveljestä Joesta, lapsuudenystävä Jenny Pennystä sekä joukosta rakkaita perheenjäseniä ja ystäviä. Kirjan kertojana on Elly, joka johdattaa lukijaa ensin lapsuudessaan, 60-70-lukujen Essexissä ja Cornwallissa. Lopulta puolivälin kohdalla hypätään aikuisuuteen, 2000-luvun alun Lontooseen ja Manhattanille. 

Varsinaista juonta ei ole, vaan tarina kertoo Ellyn ja kumppaneiden elämän keskeisistä hetkistä ja vaiheista, joista osa on ihanan arkisia ja osa täysin uskomattomia. Tarinan hahmot ovat ihanan persoonallisia ja sympaattisia, heistä alkaa todella pitää sivujen edetessä. Elly on myös todella hauska kertoja. Kirja käsittelee välillä hyvin traagisiakin asioita, mutta silti tarinassa on jatkuvasti läsnä jotenkin lämmin ja kepeä tunnelma, kuitenkaan ilman, että vaikeita asioita vähäteltäisiin. Perheen välistä rakkautta ja kipupisteitä on mielestäni onnistuttu kuvaamaan todella hyvin. 

Kaiken kaikkiaan siis aivan ihana kirja. Mutta ei täydellinen. Tiesin jo oikeastaan heti ensisivuilta lähtien, että tämä on juuri sen tyylinen kirja, joista yleensä pidän. Mutta silti jokin hidasteli minua tämän  kanssa. Lukuinto on ollut viime päivinä tiessään. En tiedä, johtuuko se lomasta vai mistä. Olin ajatellut, että kun aikaa on loputtomasti, en muuta haluaisikaan tehdä kuin lukea, mutta jokin on nyt tökkinyt. Ja en haluaisi syyttää siitä tätä kirjaa, koska kyllä minä siitä tosiaan pidin. Kuitenkin jo aika alussa huomasin, että minun oli jotenkin vaikea keskittyä siihen. Vaikka teksti on todella helppolukuista eikä todellakaan puisevaa tai tylsää, huomasin useaan kertaan, että olin juuri lukenut puoli sivua tajuamatta juurikaan lukemaani. Tämä hetki oli ehkä väärä tämän kirjan lukemiseen, ja varmaan järkevintä olisikin ollut jättää tämä odottamaan parempaa lukuhetkeä, mutta en vain tykkää jättää kesken aloittamiani kirjoja, jotka haluan kuitenkin joskus lukea (niihin on sitten niin vaikea palata). Aionkin lukea tämän vielä joskus uudestaan. Olen aika lahjakas unohtamaan lukemieni kirjojen juonet, joten ehkä saisin tästä hieman myöhemmin vielä suuremman lukunautinnon.

Minulle tuli muuten varsinkin kirjan alkupuoliskosta jotenkin mieleen (ihana) elokuva nimeltä Ikuiset ystävät (Beaches, 1988), ehkä Jenny Pennyn hiusten takia? Juonellisesti niissä ei paljon samaa ollut, mutta jotenkin siitä tunnelmasta. :)

Oma arvosanani: ♛ ♛ ♛ ♛